Etsi
  • TaideTupa PikkuSelma

Muotokuvamaalaus on taiteen kuningaslaji

”Muotokuvataiteen elinvoimaisuudesta kertoo paitsi sen vuosisatojen pituinen historia myös se, että se saa jatkuvasti uudenlaisia sovellutuksia, vaikka se on julistettu kuolleeksi lukuisia kertoja. Muotokuva on kuvataiteen lajina ollut kriisissä aina siitä asti, kun Ranskan valtio juhlallisesti lahjoitti maailmalle valokuvaustekniikan v. 1839. Toisen suuren haasteen tarjosi ei-esittävän ilmaisun kehittyminen 1900-luvun alun avantgardetaiteessa”.


Näin toteaa Turun yliopiston uusi taidehistorian professori Tutta Palin kirjassaan Modernin muotokuvan merkit. Samalla hän tuo esiin muotokuvamaalauksen suuren paradoksin: miksi yrittää tehdä näköistä muotokuvaa, kun valokuva hoitaa saman asian paremmin ja halvemmin. Ja jos pitää tehdä muotokuva, onko sen oltava mallinsa näköinen vai voiko taiteilija tehdä sellaisen maalauksen kuin itse haluaa?


Helsingin kaupunki on maalauttanut yli 60 muotokuvaa entisistä kaupunginjohtajista ja valtuuston puheenjohtajista. Kymmenkunta vuotta sitten Elina Merenmies maalasi muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Teos poikkeaa kaikista aikaisemmista muotokuvista: siinä ei ole malli lainkaan tunnistettavissa. Korpinen itse luonnehti lopputulosta toteamalla: ”Maalaustaide ei saa olla liian helppoa” ja kaupunginjohtaja Jussi Pajunen loihe lausumaan maalauksen paljastustilaisuudessa: ”Muotokuva kunnioittaa Korpisen uraa, kuvastaa Korpisen henkeä ja aikaa ja haastaa ajattelemaan.” Niinpä.


Hämmennystä herätti samoihin aikoihin valmistunut Rafael Wardin muotokuva presidentti Tarja Halosesta. Taulun esittämässä henkilössä on tuttuja piirteitä, mutta kovin näköiseksi sitä ei voinut eikä voi vieläkään sanoa. Maalaus oli esillä jonkin aikaa Ateneumissa ja ihmiset jonottivat päästäkseen katsomaan presidentin muotokuvaa, mutta useimmille se oli pettymys: taulu ei ollut näköinen. Vähitellen katosivat myös jonot Ateneumiin.


Onneksi tällaiset ääriesimerkit muotokuvista ovat harvinaisia. Nykyisin tehdään hienoja edustusmuotokuvia myös valokuvaamalla. Mielestäni yksi onnistuneimmista otoksista tällä saralla on muutama vuosi sitten eläkkeelle jääneen Helsingin piispa Irja Askolan empaattinen muotokuva, jonka tekijä on huippuvalokuvaaja Elina Brotherus. Samaa luokkaa on myös Brotheruksen hieman aiemmin tekemä muotokuva Helsingin kaupunginvaltuuston varapuheenjohtajasta Pekka Saurista,

joka poseeraa leppoisan oloisena Stadin ratikan kyydissä.


Piispa Askolan muotokuvassa on eräs piirre, joka olisi parisataa vuotta sitten aiheuttanut skandaalin. Piispa nimittäin hymyilee niin leveästi, että jopa hänen hampaansa näkyvät. Tämä ei ollut aikoinaan soveliasta lainkaan. Vuonna 1787 eräs ranskalainen naistaiteilija esitteli omakuvansa Pariisin arvovaltaisessa Salongissa. Katsojat tyrmistyivät näkemästään. Kauhistuksen syynä oli kauniin naisen hampaat paljastava vieno hymy. Sellaista ei oltu totuttu näkemään muotokuvissa. Niissä poseerattiin totisina ja suu viivana.


Yhtä totisia olivat ilmeet puoli vuosisataa myöhemmin, kun uusi muotokuvauksen tekniikka valokuvaus alkoi. Olivatko entisajan ihmiset kenties luonteeltaan vakavamielisempiä kuin me, vai mistä hymyttömyys johtui. Syy oli varsin yksinkertainen. Valokuvauksen alkuaikoina valotusajat olivat pitkiä, useita minuutteja. Pysyttely samassa asennossa vaati kärsivällisyyttä, joten kyllä siinä hymy hyytyi alkuunsa. Lisäksi ihmisillä oli tuohon aikaan vielä usein huonot hampaat, eikä niitä kehdattu kuvassa näyttää.


Järjestin Galleria Padon tiloissa v. 2015 Kymiyhtiön herrojen muotokuvanäyttelyn, joka keräsi runsaasti uteliaita katsojia. Tämä ei ollut mikään ihme, koska kyseisiä maalauksia ei yhtiöläisillä ollut juurikaan mahdollisuutta nähdä, koska taulujen pysyvä sijoituspaikka oli konttoreiden ja edustustilojen kätköissä. Esillä olivat mm. Kymiyhtiön perustajien ja toimitusjohtajien muotokuvat.

Kun olin muutaman kerran näyttelyä esittelemässä, tapasin erään vanhan yhtiöläisen, joka mainitsi, että hän on nyt neljättä kertaa potretteja katsomassa. Kun tätä hieman kummastelin, niin hän totesi ovelan näköisenä: ”Katsoppas kun olen monta kertaa näitä herroja tehtaalla etäältä nähnyt, niin nyt voin kattoa läheltä niin kauan kuin haluan, miltä ne oikein näyttää.”


Tässä lausahduksessa piilee suuri totuus. Kyllä muotokuvan pitää näyttää siltä kuin mallikin, mutta totta on tietysti sekin, kun erään mahtimiehen muotokuvan paljastustilaisuudessa pohdittiin onko taulu näköinen. Miehen puoliso puuttui keskusteluun sanomalla: ”Sadan vuoden päästä kukaan ei enää pohdi onko teos mallinsa näköinen, mutta sen sijaan he pohtivat onko se hyvä taideteos.”


Eero Niinikoski, kulttuurineuvos

2.3.2021



Eero Niinikosken muotokuva: kuvataiteilija Johanna Ryönänkoski, öljy kankaalle, 2014.


93 katselukertaa0 kommenttia