Mitä silmät ei näe ja korvat kuule, jää usein pimentoon. Konserttien ja keikkojen kulisseissa tapahtuu ja sattuu paljon ohitse kiitäviä hetkiä, jotka vasta jälkikäteen muokkaantuvat mielessä tarinaksi. Nämä tarinat jäävät joko elämään tai katoavat pikkuhiljaa, riippuen siitä, kirjataanko ne ylös vai jätetäänkö kirjaamatta.
Listasin kohtaamisia ja tapahtumia ylös, tapahtumien taustalla ja takana. Osa on jo unohtunut, osa palailee pätkittäin ja osa pyörii alitajunnassa vähän väliä. Joten, josko jotakin muistoa, joka ei riko lavan takaista luottamusta, eikä ketään loukkaa, voisi aina aika ajoin tuoda esiinkin.
Jutut ja tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan sattuman varaisesti matkan varrelta, kulttuuritapahtumiemme kirjossa. Tervetuloa Pato Klubin tapahtumien takahuoneeseen- lavan taakse.
Tuo loistava, karismaattinen ja kielikuvien nerokas käyttäjä Samuli Putro on vieraillut Klubillamme toistaiseksi kaksi kertaa. Kolmas kerta odottaa jo tulemistaan, mutta tämän kirotun koronan takia keikkapäivä on karannut muutamaan otteeseen hieman kauemmas.
Roudaamisen suhteen Klubimme sijainti on artisteille ja meille itsellemmekin, tapahtumien järjestäjänä, loistavassa kohdin vanhaa päävarastoa, nykyistä Taideruukkia. Lähes kaikki tarvittavan tekniikan kulku Klubin ja Areenan tiloihin käy vanhan tavarahissin kautta, suoraan ajoneuvon kyydistä esiintymistiloihin. Kokoa ja potkua vanhassa ”rouvassa” piisaa, sillä nostokykyäkin on luvattu rapiat 2000 kg ja ilman kalustoa hissivanhus hotkaisee sisäänsä sallitusti jopa 25- henkilöä.
Mutta kuten kaikilla arvokkaasti ikääntyneillä, niin ihmisillä kuten koneillakin, on tälläkin ”vanhalla rouvalla” ikänsä tuoma kokemus ja voima, mutta myöskin omat persoonalliset piirteensä sekä ajoittain varsin oma tahto. Ei 61- vuotias Koneen raskaan työn tekijä enää silittämällä kulje, vaikkakin tarvitsee toimiakseen arvokkaan, mutta päättäväisen ja hissivanhuksen sielunelämää ajantasaisesti lukevan käyttäjän. Näin se oli Samulinkin kohdalla.
Putron saapuessa keikkapaikalle, odotti hissivanhus valmiina palvelukseen ja tarvittavan tekniikan lastaamista sisälleen. Huolimatta Samulin varsin kompaktista ja maltillisesta tekniikasta, täyttyi hissimme sisus kuitenkin suhteellisen tiiviisti seinästä seinään. Pyörillä kulkevien kuljetuslaatikoiden kokonaispaino jäi kuitenkin hyvän matkaa alle tuon 2000 kg:n ylärajan. Joten loput, jäljelle jääneet kolot täytettiin sitten henkilöillä, joista viimeiseksi hissiin astui oven sulkien illan tähti.
Mieleeni hiipi ajatus siitä, että näinköhän hissivanhus suostuu kanssamme yhteistyöhön vai näyttääkö meille oman tahtonsa, jättäen meidät matkalle, jolloin nosto kerrokseen jää muutaman kymmenen senttiä vaille täyttä matkaa. Lausahdin ajatukseni ääneen todeten, että matkan jäädessä vajaaksi palaamme takaisin alakertaan ja puramme osan kuormasta. Ei muuta kuin sormi nappulalle ja hissimme liikahti jykevästi jyrähtäen kohti ylempää kerrosta. Ja kas kummaa!! Maagiset kaksikymmentä senttiä ennen Klubimme kerrosta, kuin meille piruillakseen, hissivanhus lopetti nostonsa. Sormi nappulalle ja paluu alakertaan.
Aloittakaamme purku vai olisiko jokin muu vaihtoehto? Oli paikka pienelle ”kevennykselle”. Ehdotin porukan ”painavimman” poistamista hissistä eli illan artistin siirtymistä yläkertaan portaikon kautta. Ehdotus sopi Samulille, joka kärppämäisesti aloitti matkansa Klubitilaan portaikon kautta ja me muut hymyn kare huulillamme päätimme kokeilla onneamme ilman yhdenkään kuljetuslaatikon poistamista hissistä. Sormi nappulalle, pitkä painallus ja kas kummaa, kuin piruillakseen koko porukalle, hissimme nosti meidät uljaasti kerrokseen. Tästäkös se riemu repesi!
Massa oli siis saanut hissimme kohdalla uuden määreen ja nykyään, empiessämme hissivanhuksemme kantokykyä, on vastaus jo valmiina olemassa. Mikäli matka yläkerrokseen jää vajaaksi, otetaan lastista painoa Putron verran pois ja yritetään uudelleen!!
Teksti: Klubi-isäntä Vesku
