Koronapandemia on kurittanut maailmaa jo runsaan vuoden, lähes puolitoista. Toimia ja päätöksiä on jouduttu tekemään paljon pelkkien arvailujen ja ennusteiden varassa, kun palapeliä on pikkuhiljaa kasattu, tiedon ja taidon lisääntyessä tämän ”näkymättömän” uhan edessä. Mielipiteitä päätöksien ja toimien oikeellisuudesta on kuultu ja nähty yhtä paljon, kuin on ollut kuulijoita ja näkijöitäkin. Asiantuntijoita maallikoista eri alojen ammattilaisiin sekä kermana kakulle vielä päätöksiin ja toimenpiteisiin liittyvä politikointi.
Lähtökohtaisesti häviäjiä ovat olleet lähes kaikki, paitsi lääketeollisuus ja ilmeisesti nettikauppa. Pääsääntöisesti kaikki se toiminta ja tekeminen, jossa ihmisten välinen kanssakäyminen, sosiaalinen yhdessäolo ja vuorovaikutus ovat olleet keskiössä, on ollut vain muisto eilisestä. Pois lukien karaoke ja bingo. Niitä ei nujerra edes korona, eikä poliittinen päätäntä. Lienee siis niin, että karaoke- ja bingotilaisuudet ei kuulu riskitapahtumiin?
Kesällä 2020 Suomessa järjestettiin rajoitusten sallimissa puitteissa useampia isoja musiikki- ja urheilutapahtumia. Tartuntaketjuja ei näistä tapahtumista käsitykseni mukaan ilmaantunut, vaikkakin mahdollisista altistumisista puhuttiin. Näin ainakin lehdissä kerrottiin.
Syksyn 2020 aikana konsertti- ja keikkapaikat, teatterit, elokuvateatterit ja urheiluseurat järjestivät satoja tapahtumia vastuullisesti, ohjeiden ja rajoitusten mukaisesti marraskuun loppuun asti. Ja lopputulos oli varmasti varsin hyvä. Olosuhteisiin nähden jopa erittäin hyvä. Järjestävät tahot ja yleisö ymmärsivät tilanteen ja toimivat varsin esimerkillisesti. Se, kuinka kannattavaa toiminta sitten missäkin oli, on eri asia. Mutta toimintaa kuitenkin pystyttiin pyörittämään. Esiintyvät taiteilijat ja tapahtuma-alan toimijat kantoivat vastuunsa ohjeiden mukaan, mutta luottamus alan toimijoihin ilmeisesti kuitenkin puuttui? Kuten myös luottamus kulttuuria ja urheilua kuluttaviin asiakkaisiin.
Jokin tässä yhtälössä ja logiikassa ei vain täsmää. Kärjistäen kulttuuri- ja urheilu kuulunevat siihen ryhmään, jota on kaikkein helpoin moukaroida. Kulttuuri- ja tapahtuma-alan asema onkin verrattavissa vanhuksen tai lapsen asemaan yhteiskunnassa. Niiltä on helpoin ottaa, jotka vähiten kykenevät puolustautumaan.
Taustalla ei ole tarpeeksi vahvaa edunvalvontakoneistoa ja kulttuuriministerinkin asema hallituksessa on lähinnä statistin rooli. Ajattelumallina on tuntunutkin olevan kieltämisen politiikka. Kun mitään ei tehdä, ei mitään tapahdukaan.
Tukia ja tukitoimia on luvattu. Tuki on siis ollut lähinnä jaksamisen termin jakamista. Euromuotoista tukea on todellisuudessa saanut vain murto-osa. Sen verran taitavasti on tukikriteerit ja ehdot tukien saamiseen laadittu, että tyhjän saaminen on todennäköisempää kuin tuen tippuminen tapahtumatoimijan tai taiteilijan tilille. Ei striimaaminen autuaaksi tee, se ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista.
Näillä pelkillä tukipaketeilla ei tätä ongelmaa ratkaista. Mikä logiikka on siinä ajatuksessa, että kielloilla ja rajoituksilla hallitus ensin estää kulttuuri- ja urheilutapahtumien vastuullisen järjestämisen ja sitten velkarahalla paikkaa osin oman epäloogisen toimintansa jälkiä?? Viime syksynä Euroopassa tehtiin ja sittemmin julkaistiin tutkimus viruksen leviämisestä vastuullisesti järjestetyssä tapahtumassa. Turvavälein, maskein (huom. kangasmaski), hyvällä käsihygienialla ja istuen, paikallaan kuunnellen järjestetyssä konsertissa/ tapahtumassa viruksen leviämisen riski oli lähes olematon. Tästä uutisoi kuluneella viikolla mm. mtv. Tätähän ei kukaan kuitenkaan sen enempää medioissa esiin tuonut. Miksiköhän? Elämme kuitenkin vapaassa demokratiassa, jossa medioilla on mahdollisuus vapaaseen uutisointiin, kenenkään sitä suuremmin estämättä?
Kuntavaalien lähestyessä alkavat valtakuntamme johtopäättäjätkin heräillä. Tosin tämä heräily on lähinnä sananhelinää ja pallottelua, jolla ongelmaa ei suoranaisesti ratkaista, vaan siirretään edemmäs ja toivotaan, että tilanne helpottuu luonnostaan.
Pääministeri Marin kommentoikin tilannetta omalla ”virallisella” tiedotuskanavallaan (Twitter) viikonloppuna tyypilliseen poliitikon tapaan: ”Hallitus on käsitellyt asiaa tammikuussa ja yhteinen tahto asian edistämiseksi on”. Hohhoijaa! Twiittaillaan hyvää ja kaunista. Luvataan asian esillä pitämistä. Pohditaan tapahtumatakuuta ja väläytellään rokotepassia tapahtumaan pääsemiseksi tai tapahtuman mahdollistavaksi keinoksi.
Tammikuussa aloitettu pohdinta voitaneen jo kesän alussa jättää pöydälle, kun lämmin vuodenaika pelastaneen tilannetta.
Helsingin Sanomien haastattelussa ainoan järkeenkäyvän ja ymmärrettävän ajatuksen esitti elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk): ”Luovien alojen ja tapahtuma-alojen tilannetta eivät ratkaise mitkään tuet. Sen ratkaisee ainoastaan tämä alan toiminnan mahdollistaminen. Ratkaisut pitää tehdä siten, ettei terveyttä vaaranneta. Mutta kyllä yhtä kaikki se, että pystyttäisiin osoittamaan, että kyllä tapahtumia pystytään järjestämään koronaturvallisesti, niin siihen on minun mielestäni täydet mahdollisuudet. Aina pitää kuitenkin muistaa, että vastuu on meillä jokaisella, joka tällaisiin osallistuu”, Lintilä sanoo korostaen turvamääräysten noudattamista.
Siinä se. Vastuullista politiikkaa on myös vastuun jakaminen ja antaminen. Pelkkä raha on huono kannustin ja kasvattaja.
