Etsi
  • TaideTupa PikkuSelma

Kolumni: Mikä niissä Kuusaan betonipylväissä viehättää?

Mikä niissä Kuusaan betonipylväissä viehättää? – "Alkuperäinen pylväiden pitkä rivi olisi voinut olla osa Teräsmies-sarjakuvan taistelukohtausta"


Hain lapseni eräänä päivänä kuusankoskelaisesta päiväkodista. Päivän kuulumisina kerrottiin, että lapset olivat käyneet retkellä ihastelemassa betonisia sähköpylväitä joen rannassa. Ryhmä oli yhdessä pohtinut niiden historiaa.

Sydäntäni lämmitti. Kulttuurikasvatusta parhaimmillaan.


Toisena päivänä sain kuulla, että päiväkotiryhmä oli käynyt ihastelemassa tehtaan piippuja Kettumäeltä käsin. Taas tunsin ilon läikähdyksen. Näin oma kulttuurimaisemamme siirtyy sukupolvelta toiselle.

Molempia edellä mainittuja kuusaalaisia maamerkkejä yhdistää niiden kiistanalaisuus.

Harmittaa, että Kuusankosken 100-vuotisjuhlavuotena kuusankoskelaiset joutuvat todistamaan kiistelyä siitä, pitäisikö sähköpylväät katkaista torsoiksi vai kenties purkaa kokonaan. Jotain häpyä sentään!

Jos pylväät jotain kaipaisivat, niin vähintään nimikkodrinkin sekä balladin.

Ne, ketkä eivät silmät sulkiessaan näe sielunmaisemassaan betonipylväiden silhuetteja, ihmettelevät keskustelupalstoja myöten, miksi "rumat" pylväät pitäisi säästää.

Yritän selittää.


Minulle sähköpylväät ovat olleet lapsuudesta saakka mystinen maamerkkien sarja. Vähän kuin Stonehenge tai Pääsiäissaarten Moai-patsaat.

Niihin liittyi jotain satumaista. Alkuperäinen pylväiden pitkä rivi olisi voinut olla osa Teräsmies-sarjakuvan taistelukohtausta. Siinä auringonlaskua vasten piirtyvistä betonisista pylväistä muokkautuisi jättimäisiä taistelurobotteja ja Teris sotkeutuisi niiden välisiin voimalinjoihin, kunnes pelastuisi.

Tai pylväiden juurella syntyisi tulinen paineaalto ja ne kohoaisivat yhtäkkiä lennokkeina kohti taivasta.

Tuntui hurjalta katsoa jurojen pylväiden kylkeä viistäviä teräksestä taivutettuja askelmia ja kädensijoja. Kuka tuonne uskaltaisi kiivetä?


Kun lapsuudessa saavuimme autolla iltamyöhään mökkimatkoilta, sähköpylväistä tiesin, että kohta olisimme kotona. Kouluikäisenä pylväät näkyivät koulun pihalta. Ne piirtyivät verkkokalvoilleni päivittäin. Teini-ikäisenä pylväiden varjossa ihastuttiin, naurettiin, itkettiin ja petyttiin.

Ehkä pitää olla vähän kuusaalainen, että osaa arvostaa tämänkaltaista betonibrutalismia. Joka kerta Kymin suunnasta Kuusaantietä ajaessani hymyilen, kun jäljellä olevat pylväät piirtyvät iltahämärää vasten koko komeudessaan.

Niistä tulee yhä kotoisa olo. Min Kuusaa.


Ja kun kuulen, miten jo päiväkoti-ikäiset lapset käyvät ihastelemassa pylväitä, minua vähän naurattaa. En tiedä toista kaupunkia tai kaupunginosaa, jossa lapset kävisivät ihastelemassa vanhoja betonipylväitä ja piippuja. Jotenkin niin perikuusaalaista, että pakahduttaa ihan.

Toivon, että lapset saisivat jatkossakin kokea pylväissä samanlaista mystiikkaa kuin minä. Että meillä Kouvolan tässä kolkassa asuvilla olisi yli sukupolvien yhteinen kokemus: Konkreettinen kotiseuturakkaus.


Krista Lihvonen-Hietakallio,

Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien toimittaja ja uutistuottaja.

Kolumni on julkaistu 14.6.2021 Kouvolan Sanomissa.

Linkki alkuperäiseen uutiseen:

https://www.kouvolansanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/4183837

Kuva: Vesa Parvinen


290 katselukertaa0 kommenttia